Kehopositiivisuus ja kehosuhde.

Keho on ihmisen julkisin osa – asia, joka on enemmän tai vähemmän katselun ja havaitsemisen kohteena. Keholla annetaan useita rooleja ja merkityksiä. Se on liikkumisen ja toimintakyvyn keskus, se on sosiaalisen viestinnän kanava, se on aistimisen ja kokemisen keskiössä, se on luomassa käsitystämme olemassaolosta. Keho on elävä, ilmeikäs, tunteva kokonaisuus. Mitä ovat kehopositiivisuus ja kehosuhde?

“Kehopositiivisuus räjäyttää lokerot.”

 

 

Kuvat: Pixabay

Kehopositiivisuus ja kehosuhde, hoitotyö – siinä vasta trio! Kehon parissa työskentely on yllätyksiä täynnä. Suurimmalla osalla meistä on samankaltainen anatominen rakenne, mutta kehollinen todellisuus on jokaisella erilainen. Ihmiskehoissa elää valtava elämänkirjon monimuotoisuus – sairaudet, vammat, kokemukset, tunteet, ajatukset, kuormitukset, kaikki elää ja näkyy kehossa. Elän kehoni kanssa joka päivä, näen muiden kehoja joka päivä; siksi on väliä, miten suhtaudun.

Hoitotyössä näen sävyjä suomalaisesta kehokulttuurista. Useimmiten emme juuri ajattele kehoa, ellei ilmaannu jokin vaiva, kuten kipu, rajoite tai olotila. On luonnollista suhtautua kehoon itsestäänselvyytenä – elämässä on paljon muitakin asioita viemässä huomiota ja keskittymistä. Meille suomalaisille keho on usein väline ja mahdollistaja. Kehon avulla ja sen kautta voi toteuttaa asioita, kuten harrastuksia, työtä, arkisia puuhia, esteettisiä visioita ja monenlaisia mielihaluja. Keho on myös universaalisti sisäisen todellisuuden peili: meille on tyypillistä tehdä päätelmiä sekä itsestämme että muista sen perusteella, mitä ulospäin näkyy. Luomme lokeroita ja vertaamme saavutuksia: meissä elää käsityksiä, miltä näyttää kaunis tai ruma, terve tai sairas, vahva tai heikko keho. Kehopositiivisuus ja kehosuhde ovat meille vielä hieman vieraita käsitteitä.

 

Kehopositiivisuus on radikaali ilmiö.

Kehopositiivisuus on ollut pinnalla jo vuosia, yhtä lailla rakastettuna ja kyseenalaistettuna. Oli asiasta mitä mieltä tahansa, ei voi kieltää, että trendi on muuttanut suomalaista kehokulttuuria. Välineellistä, käytännöllistä kehokäsitystä haastetaan kehotietoisuudella ja suorastaan riehakkaalla ilolla kehosta. Käytännössä kehopositiivisuus tarkoittaa, että kaikenlaiset kehot ovat keskenään yhtä arvokkaita, riippumatta yksilöllisistä mieltymyksistä ja käsityksistä tai edes sairauksista ja rajoitteista. Toisin sanoen, kenenkään mielipide ei voi riistää toiselta ihmiseltä hänen kehonsa arvoa. Kehopositiivisuus räjäyttää lokerot.

 

Haastattelin Sallaa, 23, hänen suhteestaan kehoon ja kehopositiivisuuteen. Alle tuon otteita ja näkökulmia haastattelusta.

Salla lähestyy kehopositiivisuutta hyväksynnän ja armon mielentilana, joka kattaa koko kehojen kirjon. Kehopositiivisuus on siis meille kriittisille ja ujoille suomalaisille varsin radikaali ajatus – luopumista kehon käyttämisestä peilinä ja mittarina.

Kehopositiivisuus on mielestäni ennen kaikkea mielentila, jota ei aina ole helppo saavuttaa; sitä, että osataan tai ainakin yritetään olla hyväksyviä ja armollisia kaikenlaisia kehoja kohtaan – myös omaa kehoa. Eikä kyse aina ole siitä, olenko minä lihava vai laiha, vaan kehopositiivisuuteen kuuluu todella monenlaisia osa-alueita: arvet, karvat, nenän muoto, korvien koko, hampaat…

Kehosuhde heijastaa suhdetta itseemme ja toisiin ihmisiin. Ominaisuudet, jotka meille sattuvat muovautumaan geenilotossa, päätyvät arvottamisen ja arvioimisen kohteiksi – johonkin tiettyyn kehonosaan saattaa kehittyä suoranainen kyttäämisen pakkomielle. Keho muuttuu ja kehittyy elämän aikana, mutta myös kehossa on piirteitä, jotka eivät muutu. Salla on kokenut kehopositiivisuuden muutosvoimana elämässään: hänen kehosuhteensa on muuttunut arvottavasta arvostavaksi.

Kaikkein eniten omassa kehossani häpesin jalkojani. Ne olivat mielestäni liian paksut, selluliittiset, arpiset, näppyiset, kuivat ja yleensä myös karvaiset. Pidin pitkiä housuja jalassa kesälläkin, jottei kukaan vain näkisi jalkojani. Kun vihdoin löysin kehopositiivisuusaatteen, ymmärsin, ettei jaloissani ole oikeasti mitään vikaa. Venymäarvet ja selluliitti ovat niin tavattoman yleisiä, että miksi niihin kannattaisi edes kiinnittää huomiota?

Nykyään ajattelen ennemmin, mihin kaikkiin koetuksiin kehoni on elämäni aikana joutunut – ja silti selvinnyt niistä – ja arvostan sitä kaikkea aina kun osaan. Salillakin olen muutaman kilon käsipainojeni kanssa aivan yhtä arvokas ja hyvä kuin vieressä huhkiva adonis.

 

Palaute vaikuttaa kehosuhteeseen.

Salla jakaa yleisen odotuksen siitä, että ammattilaisen täytyy käyttäytyä ja toimia roolinsa mukaisesti: informatiivisesti ja kunnioittavasti mutta kuitenkin rehellisesti ja avoimesti.

Odotan aina, että hoitoalan ammattilaiset käyttäytyvät kehoani kohtaan nimensä mukaisesti ammattilaisina. Hieroja tai lääkäri voi kertoa, millaiset elämäntapani tekevät hallaa keholleni, tai mitä ongelmakohtia kehossani on (esim. huonoa liikkuvuutta tai todella pahoja jumeja). Kaikki tämä tulee kuitenkin kertoa kunnioittavasti ja tuomitsematta. Jos hieroja sättisi elämäntapojani päätään pudistellen, en taatusti menisi hänen hierottavakseen toista kertaa.

Kehon parissa työskentelevän ammattilaisen palautteeseen suhtaudutaan eri tavalla kuin tuttavan tai ystävän sanoihin; sekä vastuu että vaikutusvalta ovat suuremmat. Asiakas antaa ammattilaiselle luvan tulla henkilökohtaiselle alueelle ja odottaa tämän tiedostavan tilanteen herkkäluonteisuuden. Aina asiat eivät mene käsikirjoituksen mukaan.

Tunsin oloni kerran todella kiusaantuneeksi ja minua hävetti, kun lääkäri yhtäkkiä tiuskaisi: ”No niin, ota se paita pois!” Se tuntui todella hämmentävältä, eivätkä lääkärin otteet selkääni tutkiessa olleet järin hellävaraisia. Alastomuus vieraan ihmisen edessä ei tunnu muutenkaan mukavalta, mutta silloin se oli suorastaan inhottavaa. Toivoisin, että kaikki hoitoalan ammattilaiset muistaisivat sen, että vaikka heille paljaan pinnan näkeminen on aivan arkipäiväistä, voi riisuuntuminen silti asiakkaasta tuntua kiusalliselta.

Ajattelen hoitoalan ammattilaisen suurimman vastuun tulevan juuri siinä, että hän tiedostaa työskentelevänsä arkaluontoisten, inhimillisten ja herkkien asioiden äärellä. Kehopositiivisuuden suosio ei ole syntynyt tyhjästä – se heijastaa kaipuutamme vapautua itsekritiikin, vertailun ja suorituskeskeisyyden otteesta. Se kanavoi yleisinhimillistä tarvetta tulla nähdyksi ja kuulluksi hyväksyttynä ja kokonaisena ihmisenä. Mikä voisi olla ammattilaisena kasvattavampi kokemus kuin suoda tämä tunne asiakkaalle?

 

Myös Salla tiedostaa itsessään suomalaisen kehosuhteen tyylin: keho on työkalu ja mahdollistaja. Hän on myös joutunut kohtaamaan kehonsa rajat yllättävän vamman kautta. Hyvän kehosuhteen avain on juuri siinä, että kykenee tuntemaan kiitollisuutta ja ihmetystä tämän ainutlaatuisen järjestelmän edessä; ettei ota omaa eikä muiden terveyttä itsestäänselvyytenä.

Suhtaudun kehooni nykyään niin, että se on paras työkaluni ja kulkuvälineeni. On vaikea nähdä kehoa vain kasana lihaksia ja luita, kun ottaa huomioon, kuinka vahva ja ihmeellinen se on. Onhan usein ollut sellaisia hetkiä, kun tuntuu ettei jotain suoritusta voi millään jaksaa käydä läpi – oli se sitten enemmän fyysinen tai henkinen suoritus – mutta jonkin ihmeen kautta sitä on jaksanut loppuun asti. Terveyttäni opin arvostamaan ihan uudella tavalla silloin, kun venäytin nilkkani, enkä pystynyt moneen viikkoon kävelemään kunnolla. Silloin tajusin vihdoin – vaikka olenkin edelleen laiska tämän asian suhteen – että keho tarvitsee huoltoa ja hoivaa.

Kehon hoitaminen ja huoltaminen pysähdyttää oman minuuden ja perustarpeiden äärelle. Kehokäsityksemme kaipaisi juuri sitä muutosta, jota Salla kuvailee; että välineellisyyden sijasta ymmärtäisimme kehon myös kommunikoivana ja ilmaisuvoimaisena.

Keho on myös tärkeä ilmaisuväline. Ilmeet ja eleet elävöittävät keskustelua ystävien kanssa, ja minulle tyypillisimmät ilmeet tekevät minusta juuri minut. Silloin, kun sanoja ei tarvita, voi kehot kietoa yhteen ja halata. Läheisyyden osoittaminen halauksin, silityksin ja suukoin on tärkeää, eikä mikään näistä onnistuisi, jos ihminen olisikin vain jokin ruumiiton sielu.

 

Hyväksyntä, tietoisuus ja sisäinen ääni.

Kehopositiivisuus ei tarkoita kehon huonon ja välinpitämättömän kohtelun sallimista vaan oman sisäisen äänensävyn muuttamista suhteessa kehoon. Salla tiedostaa, että remontin tarvetta olisi, mutta ymmärtää myös, ettei ruoskan heiluttaminen ole ratkaisu – muutoksen avain on arvostavassa kehosuhteessa.

Kehoni varmaan kiljuisi minulle: ”Hoida minua paremmin, senkin pölvästi!” Liikkuvana ihmisenä olen yhä aivan liian laiska oikeasti huoltamaan kehoani tarpeeksi pitkin alkulämmittelyin tai venytyksin. Huollanhan minä pyöräänikin aina, kun on tarvis, miksen siis kehoani? Varmaan kehoni olisi silti armollisempi minua kohtaan kuin minä sitä kohtaan. Jos se voisi puhua, ehkä se myös pyytäisi minua pitämään sitä arvossa ja lopettamaan sen soimaamisen.

Kehon käyttöön ja kehonhuoltoon liittyy usein varsin joustamaton ajattelutapa. Ilmaisia lounaita ei ole, eikä pyykkilautavatsaa tule ilman vaivannäköä. Syö sen verran, mitä kulutat – tulos tai ulos. Niin työssä kuin siviilissäkin näen kuitenkin liian usein, mitä sisäinen ankaruus saa aikaan. On luovuttamista ja täydellistä lannistusta, jolloin keho kärsii hiljaa. On raivotreeniä ja ylikuntoa, jolloin kynttilä palaa molemmista päistä. On päättämätöntä jojoilua laidasta laitaan, jolloin elimistö ei koskaan pääse sopeutumaan. Se on surullista.

Kehopositiivisuuden suurin anti on se, että se hyväksyy radikaalisti ja järkkymättömästi aivan kaikenlaiset kehot, myös huonovointiset, laiminlyödyt, sairaat, vammaiset tai muuten erilaiset kehot. Ammattilaisena ajattelen, että toimiva kehonhuolto ja kehosuhde ovat elintärkeitä kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin ja elämänilon kannalta. Loppujen lopuksi ne perustuvat hyvään kehotietoisuuteen – ja siihen tarvitaan kehopositiivisuutta, joka toivottavasti on tullut jäädäkseen. Antaa kaikkien kukkien kukkia.

Sallan tarina on yksi innostava esimerkki siitä, mitä jo pieni sävymuutos sisäisessä äänessä voi saada aikaan – se on meille kaikille mahdollista. Kehonhuolto on työtä, mutta se on myös iloa omasta kehosta.