Älä laihduta!

Miten siitä painosta pitäisi sitten puhua? Tämä kirjoitus on oma tapani ammattilaisena osallistua SYLI ry:n eli Syömishäiriöliiton Älä laihduta -päivään, joka on tänään 6.5.2020. Olen oikeastaan sivunnut aihetta aikaisemmissa kirjoituksissa, kun olen pohtinut treenaamista ja kehopositiivisuutta.  Suhde omaan painoon on erittäin suuressa roolissa, kun rakennetaan suhdetta omaan kehoon, liikkumiseen ja ylipäänsä itseen ihmisenä. Nyt kerron, mikä on suhteeni kehoon ja painoon omassa elämässäni – työssä ja siviilissä.

“Paino ei ole terveyden tulkki.”

 

 

Kuvat: Pixabay

On aika paketoida kehosuhdeteema tältä erää, ja mikä olisikaan sopivampi tapa kuin puhua laihduttamisesta? Aluksi pieni pohjustus. Älä laihduta -päivään liittyy keskeisesti terveydenhuolto- hyvinvointi-, ja liikunta-alan ammattilaisia koskeva Miten siitä painosta pitäisi sitten puhua? -kampanja. Katse on tiukasti meissä ammattilaisissa, syystäkin: meidän tapamme puhua ja ilmaista kehoon ja painoon liittyviä asioita sisältää paljon vaikutusvaltaa. Ammattilaisen status luo asiantuntemukseen perustuvaa eriarvoisuutta asiakkaan ja työntekijän välille, ja näinhän se on: asiakkaalla ei voi olla kaikkea tietoa, joka ammattilaisella on. Asiakas yleensä luottaa siis siihen, että ammattilainen tietää, mitä tekee – ja että ammatillisuus on riittävän vahvaa eivätkä henkilökohtaiset asiat vaikuta hoitosuhteeseen.

Juuri tämä vaikutusvalta on sekä siunaus että kirous. Minulla on työssäni mahdollisuus edistää tervettä kehosuhdetta, mutta samalla otan riskin siitä, että tapahtuu inhimillinen väärinkäsitys tai virhetulkinta. Toki kaikki asiakkaat eivät mieti kehoaan niin aktiivisesti kuin toiset, mutta se ei pienennä asian painoarvoa. Vaikka yksikin asiakas kymmenestä kokisi juuri minun painopuheeni vaikuttavan itseensä – hyvässä tai pahassa – sillä on suuri vaikutus. Ajattelen, että minulla on etuoikeus työskennellä potilaan kehon kanssa – en vain hoida ihmistä, minulle annetaan lupa hoitaa. Painopuheen sijasta puhuisinkin itseni kohdalla mieluummin kehopuheesta, sillä nämä kaksi kulkevat käsi kädessä saumattomasti. Miten siis kannan vastuun siitä, että ammattilaisena astun haavoittuvalle osa-alueelle ihmisen elämässä? Millaisia ajatuksia minussa elää?

Liike on lääke – vai onko?

Ei ole yhdentekevää, mitä puhun ja miten. Täytyy tiedostaa, että ammattilaisetkin ovat ihmisiä ja siten alttiita virheellisille tai rajoittuneille käsityksille ja ajatustavoille. Täytyy tiedostaa, miten systemaattisesti ruoka-, terveys- ja populaarikulttuuriteollisuus pyrkivät vaikuttamaan käsityksiimme kehosta ja estetiikasta. Täytyy tiedostaa, että moni meistä todella sairastuu syömishäiriöön ja erittäin moni kamppailee tai vähintäänkin kokee hämmennystä keho- ja ruokasuhteeseen liittyvien asioiden kanssa. Syömishäiriön kaltainen satuttava tila ei tule vain nimetyille ihmisille – se voi tulla kenelle tahansa, ja kuka tahansa voi vastuuttomalla kehopuheella syventää sisimmän synkkiä kierteitä. Kyse ei ole aina ilkeydestä tai edes tilannetajun puutteesta vaan syvälle pinttyneistä asenteista ja kaavamaisista tavoista suhtautua kehoihin ja ihmisiin.

Itseni kohdalla olen joutunut tekemään vaativan muutostyön, jotta aiempina vuosina kykenin kasvamaan vastuulliseksi sote-ammattilaiseksi ja luottamaan itseni käsittelevän asiakkaiden kehoja kunnioituksella ja arvostuksella. Se vaati oman kehosuhteeni perinpohjaista muuttumista – minun täytyi ensin katsoa peiliin ja oppia kunnioittamaan ja arvostamaan omaa kehoani. Kasvoin lapsena ilmapiirissä, jossa liikkumattomuus oli laiskuutta ja laiskuus oli tyhmyyttä ja välinpitämättömyyttä. Sitten hävetti, kun en juuri innostunut liikunnasta ennen aikuisikää. Liikunnasta tuli vakava asia, ja se söi minulta niin ikään rohkeuden liikkua ja nauttia siitä – aloin lihoa.

Koin painonnousun rangaistuksena saamattomuudestani, enkä osannut kyseenalaistaa haitallista suhtautumista. Kuulin patistelua liikkumiseen ja uuden harrastuksen etsimiseen. Kuulin ihmettelyä, että miten jaksan ”istuskella” päivät pitkät. Sitten, kun lopulta löysin mukavia tapoja liikkua, kuulin tyytyväisiä kommentteja: oletpas hoikkunut. Kuulin ihailevaa ihmettelyä, kun vaatteita jäi pieniksi ja se näkyi: mitenhän minä pystyisin tuohon. Painonlasku ehkä oli minulle fyysisesti terveellisempi muutos, mutta se jätti silmittömän lihomisen pelon – mitä, jos taas päädyn samaan pisteeseen, olemaan laiska? Uskallanko herkutella tai pitää vapaapäivän treenistä? Muutos painossa ei siis korjannut rikkinäistä kehosuhdetta. Se vei vielä monta vuotta, eikä yksikään kommentti ollut prosessissa avuksi.

Paino ei ole terveyden tulkki.

Näen omassa kasvussani yhteyden ankaraan, mekaaniseen kehosuhteeseen, joka on meille suomalaisille tyypillistä. Tästä puhuin aiemmissa kirjoituksissani: keho on väline ja mahdollistaja. Lihomisen pelko liittyy yleensä jonkinlaiseen menettämisen pelkoon – liittyen usein mm. viehättävyyteen, terveyteen, asemaan ja hyväksyntään, jotka kaikki koetaan sosiaalisesti tärkeiksi. Minä pelkäsin laiskaksi leimautumista mutta lopulta ymmärsin, etten voi jäädä siihen jumiin. Kehon kanssa täytyy tehdä yhteistyötä.

Pelkojen kanssa on mahdollista elää, ja ne on kohdattava suoraan. Keho tarvitsee huolenpitoa, hyväksyntää ja hellyyttä – kyllä, joskus myös patistelua, mutta ei koskaan pakottamista jonkin asian menettämisen tähden. Paino on lopulta vain fyysinen ominaisuus, joka sattuu vaihtelemaan elämän eri vaiheissa, monen tekijän vaikutukseseta. Paino ei ole ihmisen eikä edes terveyden mitta. Onko sellainenkaan ihminen terve, jolla on hartaasti treenattu keho mutta joka ei pysty hyväksymään kehoaan ja painoaan tietyn standardin ulkopuolella?

Terveydenhoitoala kärsii mielestäni syvästä ristiriidasta suhteessa painoon – ala ei tunnu osaavan päättää, miten suhtautua asiaan. Toisaalta painotetaan kansanterveyttä ja hyviä elämäntapoja. Toisaalta alalla tiedostetaan yhä paremmin, että painoon vaikuttaa suuri määrä tekijöitä: perimä, ympäristö, elämänhistoria, arjen olosuhteet, terveydentila ynnä muuta. Paino ei siis ole yksiselitteinen asia, mutta silti siihen suhtaudutaan välillä tuskallisen yksinkertaistavasti. Pahimmillaan painon perusteella tehdään liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä ihmisen elämäntavoista ja yleisterveydestä. Ihmistä vastuutetaan valtavasti painosta: katsotaan numeroita ja suureita, kuin ne olisivat luonnonlaki. Muistutetaan kansansairauksista ja kovista seurauksista, jos käy huonosti. Todetaan, että täytyy tapahtua muutoksia elämäntavoissa, jos haluaa välttää myöhemmät terveysriskit. Onnea matkaan!

Terveysmaailman painopuhe on siis täynnä painostamista ja vastuuttamista, vaikka paino on paljon muutakin kuin kaloreiden suhde elimistössä. Jo syöminen itsessään on enemmän kuin vain ravinnon hankkimista – se on psykofyysinen tapahtuma, johon vaikuttavat oma elämänhistoria ja tunnetyöskentely. Toki tosiasioita täytyy tunnustaa: Jos itsestään ei huolehdi, seuraukset ovat vääjäämättömät, ja ylipaino tuottaa todellista haittaa. Paljon on myös ihmisen omissa käsissä, jotta haittoja voisi ehkäistä. Ajattelen, että hyvä terveys vaatii myös itsekuria ja sitoutumista, tietoisuutta omista haasteista. Olen kuitenkin sitä mieltä, että huolenpito on aivan eri asia kuin pakottaminen. Ei ole millään mittarilla kohtuullista takertua painoon, jos sen vuoksi ajautuu vaarantamaan oman hyvinvointinsa – tai jopa sairastumaan.

Huolenpito on jotain sellaista, mikä ei tunnu mahtuvan suomalaisten ankaraan, periaatteelliseen ja tuloskeskeiseen terveyskulttuuriin. Kuten kehopositiivisuudenkin kohdalla, myös painopuheen kohdalla kuulemme ankaran ja julman sisäisen äänen. Kohdistamme kehoon valtavasti sisäistä riittämättömyyttä, ahdistusta ja psyykkistä painetta. Kyllä, terve elämä edellyttää kykyä kantaa vastuuta – mutta vastuuta on myös osoittaa itselleen ja keholleen huolenpitoa, lempeyttä ja arvostusta. Muuta tietä hyvään kehosuhteeseen ei ole, sillä paino ei ole itseisarvo. Lisäksi arvostavan kehosuhteen rakentaminen vaatii aikaa, sillä kauan aikaa on myös mennyt haitallisten asenteiden omaksumiseen. Korjaustyö on aina hidasta, kuten omassakin elämässäni olen nähnyt. Kuka menisi tanssitunnillakaan heittämään oppilasta ulos salista, jos hän ei ensimmäisellä tunnilla hallitse täydellistä koreografiaa?

Ammattilainen vahvistaa tervettä kehosuhdetta.

SYLI ry:n esite ammattilaisille (Miten siitä painosta pitäisi sitten puhua?) kertoo oikeastaan kaiken oleellisimman. Ihmisarvo kuuluu jokaiselle painosta riippumatta. Painopuheesta on siirryttävä hyvinvointipuheeseen, joka säilyttää kokonaisvaltaisen näkökulman. Vaakaa ei tarvita jokaisella asiakastapaamisella. Jos painosta aikoo puhua, siihen täytyy pystyä neutraalisti ja leimaamatta. Sen enempää paino kuin mikään muukaan yksittäinen asia ei määritä ihmisen hyvinvointia pitkällä tähtäimellä – sen määrittää sisäinen tasapaino. Vaikka omassa työssäni teen paljon myös potilaiden ohjausta, minun täytyy tiedostaa ammattilaisen rajat. Voin auttaa löytämään oikean suunnan, mutta vain ja ainoastaan asiakkaan ehdoilla – silloin, kun hän itse on valmis. Minulla on tapana sanoa, että liike on lääke, mutta pienestä sekin lähtee. Painokin on vain taustatieto potilaasta muiden joukossa.

Ammattilaisena ajattelen, että tärkeimpiä työtehtäviäni on vahvistaa asiakkaan tervettä kehosuhdetta ja innostaa, rohkaista löytämään välineitä hyvinvointinsa hyväksi. Tiedostan vastuuni terveysvalistajana, mutta en halua enkä voi tehdä sitä hinnalla millä hyvänsä. Sen sijaan, että takertuisin painoon tai ruokavalioon, haluan viedä huomion kohti hyvää. Ehkä asiakkaallani on hyvä tasapaino tai hyvä palautumiskyky, ehkä hänessä jo orastaa kiinnostus kehotietoisuuteen. Mitä vapautuneempi suhde omaan kehoon on, sitä motivoituneempi ihminen on todella huolehtimaan itsestään. Toisinaan voin ohjata napakastikin, mutta sekään ei tarkoita painostamista tai tungettelua.


Suhtaudun myötätunnolla menneeseen itseeni ja kaikkiin heihin, jotka tuskailevat tai ovat tuskailleet kehosuhteensa kanssa. Suhde itseen on asia, jonka kanssa askarrellaan koko elämä, ja halkopino puretaan halko kerrallaan. Muutos on ehkä pitkä ja kipeä mutta välttämätön. En enää pelkää lihomista enkä painosta itseäni treenaamaan, vaikka heikkoja hetkiä tulee ja menee. Nykyään olen kiitollinen kehostani, mutta joskus jään miettimään taakse jäänyttä polkua. Kuinka paljon olisinkaan välttänyt sisäistä tuskaa, jos minulla olisi ollut ihminen sanomassa ne kauniit, huojentavat sanat: ei ole pakko, sinä olet hyvä näin.

Kaikki kehot ovat kauniita – älä laihduta! Kuitenkin, jos kehosuhde tai painopuhe huolestuttaa sinua tai olet huolissasi läheisestäsi, muista, että apua on saatavilla. Ota yhteyttä järjestöihin, joilla on asiantuntemusta ja apukeinoja tarjottavana, kuten SYLI ry ja Mieli ry. Muista myös auttavat puhelimet ja chatit, jotka ovat kaikille saatavilla sijainnista riippumatta.